Kun ihminen tulee psykoterapiaan ahdistuksen kanssa, hän tulee usein kokemuksen kanssa, jota on vaikea selittää itselleen. Sydän hakkaa tilanteissa, joissa ei pitäisi olla mitään pelättävää. Mieli ennakoi katastrofeja, joista tietää järjellään, että ne eivät tule tapahtumaan. Keho on hälytystilassa silloinkin, kun kalenteri on tyhjä ja päivä on rauhallinen.

Klassisessa kognitiivisessa ja oppimispsykologisessa perinteessä ahdistus jäsennettiin yleistyneeksi peloksi. Mieli on oppinut pitämään yhä useampia asioita uhkaavina, ja jokainen pakeneminen on vahvistanut oppimista. Tämä on toiminut hoitomallien pohjana vuosikymmenten ajan, ja siinä on paljon selitysvoimaa. Mutta jos kysyy hieman tarkemmin, mitä hermostossa tapahtuu silloin kun pelko muuttuu ahdistukseksi, vastaus on monimutkaisempi kuin ajateltiin.

Tässä blogissa katson sitä kerrosta, joka on alla kaikessa, mitä psykoterapeutti tekee ahdistuksen kanssa. Ei siksi, että neurobiologia selittäisi ahdistuksen pohjaa myöten. Vaan siksi, että ymmärtäminen helpottuu, kun näkee mitä keho, hermosto ja aivot ovat itse asiassa tekemässä silloin, kun pyydämme niitä rauhoittumaan.

Pelko ja ahdistus, kaksi nimeä samalle järjestelmälle

Pitkään ajateltiin, että pelko ja ahdistus ovat hermostossa kaksi eri asiaa. Pelko on akuutti, kohdistettu vaste konkreettiseen uhkaan, ja sitä välittää ennen kaikkea amygdala. Aivoissa oleva tietty alue. Ahdistus taas on ennakoiva, hitaampi ja epävarmempi tila, ja siinä keskeinen asema annettiin BNST-nimiselle aivoalueelle (bed nucleus of the stria terminalis). Tämä Davisin ja Walkerin koulukunnan tekemä jako oli oppikirjojen vakiosisältöä, ja se sopi yhteen kognitiivisen ajattelun kanssa: lyhyt akuutti pelko on eri asia kuin pitkittynyt valppauden tila, jota psykoterapioissa kohtaamme.

Viime vuosien ihmistutkimus on tehnyt tähän kuvaan tärkeän korjauksen. Kun aikuisia on kuvattu tilanteissa, joissa uhka on joko tarkasti tiedossa tai epävarma ja ennakoitava, amygdalan ja BNST:n vasteet eivät ole olleet tilastollisesti erotettavissa toisistaan. Sama uhkaverkko aktivoituu molemmissa, ja BNST painottuu erityisesti silloin, kun uhka on epävarma ja ennakoitava, mutta osana yhteistä piiriä eikä erillisenä "ahdistuskeskuksena". Tarkka rajalinja amygdalan ja BNST:n välillä, joka aikoinaan tuntui niin selkeältä, on osoittautunut häilyvämmäksi kuin oletettiin.

Tämä ei kumoa eroa pelon ja ahdistuksen välillä kokemuksena. Kohdistettu pelko ja epämääräinen ahdistunut valppaus tuntuvat erilaisilta, ja niiden ajalliset rytmit ovat erilaisia. Mutta sama hermostollinen järjestelmä tekee molempia, vain eri painotuksin. Kognitiivisen perinteen ajatus yleistyneestä pelosta saa tästä yllättävän vahvistuksen: ei siksi, että ahdistus olisi vain "isompi pelko", vaan siksi, että kyse on saman järjestelmän eri painotuksista, ei kahdesta erillisestä koneistosta.

Toinen tarkennus on tullut Joseph LeDouxilta, jonka klassinen kahden reitin malli on edelleen lähtökohta puhuttaessa siitä, miten amygdala voi reagoida uhkaan ennen tietoista tunnistusta. LeDoux on kuitenkin itse 2010-luvun puolivälistä lähtien tarkentanut, että puolustusreaktion mittaaminen ei ole sama asia kuin subjektiivisen pelon mittaaminen. Aivot voivat olla hälytystilassa ennen kuin tiedämme miksi, mutta tämä defensiivinen kytkentä ei vielä ole sitä, että jokin alue "tuntee pelkoa". Tietoinen pelko on hajautuneempi prosessi, jota uudemmat aivokuvantamisen analyysit ovat alkaneet kartoittaa monen alueen yhteistoiminnaksi, eivät yhden keskuksen tehtäväksi.

Tämä erottelu on tärkeä siksi, että se kertoo jotain, mitä ahdistunut ihminen jo tietää kehossaan. Reaktio on usein käynnissä silloin, kun yritämme vasta arvioida, oliko siihen syytä. Ei siksi, että keho olisi virheellinen, vaan siksi, että hermosto tekee oman työnsä ennen kuin tietoinen mieli ehtii mukaan. Se ei ole järjen pettämistä. Se on hermoston tapa olla nopeampi kuin tietoisuus.

Tunne kerroksina, ei laatikoina

Yksi syy siihen, miksi ahdistus tuntuu niin vaihtelevalta, on se että itse tunne ei ole yksi asia. Affektiivinen neurotiede on viime vuosikymmeninä alkanut puhua tunteista kerroksellisina ilmiöinä. Eivät erillisinä laatikoina, joista valitaan oikea, vaan päällekkäisinä tasoina, jotka voivat olla läsnä eri voimakkuuksilla samaan aikaan.

Alimmaisena on jotakin, mitä kutsutaan pohja-affektiksi (englanniksi *core affect*). Se ei ole vielä tunne sanan tavanomaisessa merkityksessä. Se on kehollinen sävy, jossa on kaksi ulottuvuutta: onko olo miellyttävä vai epämiellyttävä, ja kuinka virittynyt järjestelmä on. Tämä taso on aina läsnä. Se nousee siitä, miten keho säätelee itseään, miten lepo on mennyt, miten pitkä päivä on takana, miten kuormitusta on kertynyt. Ahdistus voi olla pelkästään tätä: pohja-affekti on koholla, ja olo on epämukava ja virittynyt, mutta mitään tiettyä tunnetta ei ole. Ei kohdetta, ei sisältöä, vain raskautta. Tämä selittää sen kokemuksen, joka asiakkaat usein kuvaavat sanoilla "en tiedä mistä, mutta jotenkin niin painavalta". Ei ole mitään mihin tarttua, ja silti kaikki on raskasta.

Tämän päällä on toinen kerros, johon affektiivisen neurotieteen pioneeri Jaak Panksepp on tarjonnut yhden vaikutusvaltaisen jäsennyksen. Hänen viitekehyksessään hermostossa on evolutiivisesti vanhoja perusjärjestelmiä, jotka aktivoituvat erilaisten tarpeiden, uhkien ja menetysten yhteydessä. Ahdistuksen kannalta kaksi näistä on erityisen kiinnostavia, ja ne ovat eri järjestelmät. Ensimmäinen on FEAR, joka aktivoituu ulkoisen uhan ääressä. Toinen on PANIC/GRIEF, jota Panksepp kuvasi nimenomaan eron ja surun järjestelmäksi: se aktivoituu, kun yhteys hoivaan tai kiintymyssuhteeseen katkeaa. Lapsen itku hoitajan kadotessa näkyvistä on tämän järjestelmän selkein ilmenemä, ja aikuisella sama järjestelmä on kytköksissä yksinäisyyden, hylkäämisen ja menetyksen kokemuksiin. Panksepp itse piti sitä myös syvempänä taustana sille, mitä kliinisesti kutsutaan masennukseksi.

Tämä tarkennus on tärkeä, ettei synny väärinkäsitystä. Pankseppin PANIC ei tarkoita arkikielen paniikkikohtausta. Se ei myöskään ole suoraan ahdistuksen järjestelmä. Se on eron ja menetyksen järjestelmä. Mutta sen kytkös ahdistuksen kokemukseen on kliinisesti merkityksellinen tulkinta, jota erityisesti Greenberg ja emotion-focused -perinne ovat työssään hyödyntäneet. Ahdistus pelkää usein juuri sitä, että yhteys katkeaa, että jää yksin, että menettää jonkun tärkeän. Tämä pelko menetyksestä virittää sitä samaa hermostollista järjestelmää, joka aktivoituu varsinaisen menetyksen yhteydessä, ja tällä on omat seurauksensa siihen, miltä ahdistus tuntuu kehossa.

Ihmisellä nämä järjestelmät eivät ole tarkkarajaisia eivätkä toimi mekaanisesti laatikoina, joista yksi syttyy kerrallaan. Pelko aktivoi usein myös tarpeen turvaan ja avun ääreen, ja menetyksen tai yksinjäämisen pelko voi nostaa esiin pelkoa ympäristön uhista. Tämä on yksi syy siihen, miksi ahdistuksen taustalta paljastuu psykoterapiassa toistuvasti yhteyden ja yksin pärjäämisen kysymyksiä. Ei siksi, että ahdistus olisi naamioitunutta surua, vaan siksi, että hermosto valmistautuu samanaikaisesti useamman kysymyksen ääressä.

Kolmas kerros on se, mitä useimmat meistä tarkoittavat puhuessamme tunteista. Se on tietoinen, sanoiksi muotoutuva, reflektoitavissa oleva tunne. Tällä tasolla ihminen sanoo "minä olen ahdistunut" ja osaa kytkeä sen tilanteeseen, ajatukseen tai muistoon. Tämä kerros rakentuu aivokuoren toiminnasta ja se mahdollistaa kaiken sen, mihin psykoterapia työssään nojaa: havainnoinnin, sanoittamisen, vaihtoehtoisten näkökulmien etsimisen.

Kun nämä kolme tasoa pitää mielessä, ahdistuksen erilaiset kasvot alkavat näyttää loogisilta. On ahdistus, joka tuntuu terävältä ja kohdistetulta. Joku tilanne, jokin ajatus, jokin uhka, jonka voi nimetä. Tällöin kaikki kerrokset ovat yhdessä paikoillaan: pohja-affekti, jokin uhka- tai puolustusjärjestelmä ja reflektoitava taso, joka osaa sanoittaa kokemuksen tai ainakin pystyy nimeämään sen. Mieli sanoo "minä pelkään tätä", ja keho on samaa mieltä.

Mutta on myös se ahdistus, joka on epämääräistä sumua ilman kohdetta. Tällöin pohja-affekti on koholla ja jokin uhka- tai puolustusjärjestelmä on käynnistynyt kehossa, juuri se mitä LeDoux kutsui defensiiviseksi kytkennäksi. Mutta reflektoitava taso ei ole vielä päässyt mukaan. Ihminen ei tiedä, mitä pelkää. Hän tietää vain, että jotain on vinossa. Tämä on usein vaikeinta kestää, koska kohdetta, johon työn tai ymmärryksen voisi kohdistaa, ei vielä ole. Hermosto on jo varuillaan, mutta tietoisuus ei ole löytänyt paikkaa, jossa olla.

Ja sitten on se ahdistus, joka kantaa mukanaan menetyksen ja yksinjäämisen pelkoa. Sitä, jossa pohjalla virittyy juuri se järjestelmä, jota Panksepp kutsui PANIC/GRIEF-järjestelmäksi, ja jossa pelätään yhteyden menettämistä juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsisi. Tällainen ahdistus voi tuntua ulkoisen uhan ahdistukselta, mutta sen logiikka on erilainen. Se ei rauhoitu siitä, että maailma on turvallinen. Se rauhoittuu siitä, että tulee nähdyksi.

Vastaanotolla nämä kerrokset tulevat usein näkyviksi vasta vähitellen. Asiakas tulee ylimmän kerroksen kanssa, sen jonka voi sanoittaa. Kun keskustelu etenee, alta paljastuu joskus kokonaan toinen taso: sumu, jota oli pidetty väsymyksenä, tai yksinjäämisen tunne, jota oli pidetty ahdistuksena uhasta. Tunne ei ole muuttanut muotoaan. Se on alusta asti ollut useammassa kerroksessa samaan aikaan, ja vasta sanoittaminen on tehnyt kerrokset näkyviksi.

Aivot, jotka ennustavat ennen kuin reagoivat

Pitkään ajateltiin, että hermosto on ennen kaikkea reagoiva järjestelmä. Maailmasta tulee ärsyke, aistit välittävät sen aivoihin, ja aivot vastaavat. Tämä yksinkertainen malli on tehnyt tehtävänsä ja se opetetaan edelleen. Mutta viime vuosikymmeninä yhä useampi tutkija on alkanut ajatella, että hermosto on yhtä paljon, ehkä jopa enemmän, ennakoiva järjestelmä. Aivot eivät vain reagoi siihen mitä on, vaan ne ennustavat jatkuvasti sitä mitä tulee. Karl Friston on tehnyt tästä eräänlaisen yleisen periaatteen, jota kutsutaan ennakoivaksi prosessoinniksi (predictive processing). Sen mukaan aivot rakentavat sisäistä mallia maailmasta, ennustavat seuraavaa hetkeä mallinsa pohjalta ja korjaavat malliaan silloin kun ennuste ja todellisuus eivät vastaa toisiaan. Korjausvirhe, ennustevirhe, on se mitä aivot oikeastaan käsittelevät.

Tämän ajatuksen voima ahdistuksen ymmärtämisessä paljastuu, kun kysytään mistä ennusteet tulevat. Vastaus on yksinkertainen: aikaisemmasta kokemuksesta. Se mitä keho on oppinut pitämään uhkaavana tai liian vaikeana käsitellä, jää osaksi sitä mallia, jonka pohjalta nykyhetkeä ennakoidaan. Ahdistus ei tästä näkökulmasta ole pelkkä reaktio. Se on ennuste. Järjestelmä on jo arvioinut tilanteen ennen kuin tilanne on edes alkanut, ja keho valmistautuu siihen mitä se odottaa, ei siihen mitä on tapahtumassa.

Tästä seuraa se, että joku istahtaa iltaa pitkän työpäivän jälkeen ja samassa hetkessä rinta puristuu kasaan ilman näkyvää syytä, tai joku tulee kokoukseen, jossa ei ole mitään pelättävää, ja silti keho on jo varuillaan. Hermosto noudattaa mallia, jonka se on rakentanut aikaisemmista tilanteista. Malli ennustaa uhkaa, ja keho valmistautuu siihen, vaikka nykytilanteessa ei objektiivisesti olisi mitään uhkaavaa.

Mark Solms, neuropsykoanalyytikko, on jatkanut tätä ajattelua kiinnostavaan suuntaan. Hän on ehdottanut, että ennakoivan prosessoinnin malli avaa uuden tavan ymmärtää sitä, mitä psykodynaamisessa perinteessä on pitkään puhuttu tiedostamattomana. Mallit, joiden pohjalta hermosto ennakoi, eivät ole tietoisia. Ne ovat niitä jälkiä, joita aikaisemmat kokemukset, kiintymyssuhteet ja varhaiset menetykset ovat jättäneet järjestelmään. Silta neurotieteen ja psykodynaamisen ajattelun välillä on edelleen aktiivisen keskustelun kohteena, mutta perusajatus on monessa kohdassa tunnistettavissa.

Yksi tämän kehyksen kiinnostavimpia seurauksia on, että ahdistus voi olla samaan aikaan oikein ja väärin. Se on oikein järjestelmälle: ennuste perustuu siihen, mitä keho on oikeasti joskus joutunut kohtaamaan, ja järjestelmä pyrkii suojaamaan ihmistä tilanteilta, joissa sen on ollut vaikea olla tai selviytyä aikaisemmin. Mutta se on väärin tietoiselle mielelle, joka tietää, ettei nykytilanteessa ole sitä mitä keho odottaa. Ihminen kokee usein olevansa oman kehonsa kanssa eri linjoilla. Järki sanoo yhtä, kehon tai tunteen taso toista. Ennakoivan prosessoinnin näkökulmasta tämä ei ole järjen pettämistä eikä kehon vikaa. Se on kahden eri ennusteen ristiriita, jossa keho ja aivot seuraa pitkää historiaansa ja tietoinen mieli yrittää lukea nykyhetkeä.

Olen monta kertaa työssäni huomannut, miten tämä elää yhdessä työskentelyssä. Keskustelussa nousee esiin ahdistus, joka on herännyt tapaamisen aikana, ja kun sitä aletaan tutkia, se osoittautuu pohtivan jotakin meidän välisestä suhteestamme. Mieli on alkanut kysyä, tuomitsenko minä tai mitätöinkö häntä jotenkin omassa mielessäni. Hyvin usein samaan hengenvetoon tulee ihmettely siitä, ettei asiakas edes oikeasti itse usko ajatusta, eikä ole syytä uskoa. Mutta huoli on noussut. Kun katsomme yhdessä, mistä se on tullut, tarinassa paljastuu usein kohtia historiasta, joissa on toistunut kokemus tuomituksi tulemisesta tai mitätöidyksi joutumisesta. Hermosto kantaa tätä mukanaan. Tämänhetkinen tilanne on neutraali, mutta vanha ennuste astuu paikalle valmiina, ja tutkii sitä mitä on aikaisemmin oppinut tutkimaan.

Tämä näkökulma muuttaa myös tapaa, jolla altistustyötä voi ymmärtää. Kun ahdistunut ihminen pysyy tilanteessa, jota hän pelkää, ja huomaa että siedettävä lopputulos seuraa, hänen järjestelmänsä ei unohda vanhaa pelkoa. Se rakentaa vanhan ennusteen rinnalle uuden. Margaret Craske kumppaneineen on tehnyt tähän tärkeän tarkennuksen: tehokas altistus ei tarkoita, että pelko poistuu, vaan että ennuste oli liian varma tai liian jäykkä, ja kokemus alkaa pikkuhiljaa avata tilaa toisenlaiselle vaihtoehdolle. Tämä on yksi syy siihen, miksi pelko voi palata yllättävissä tilanteissa vielä pitkän työn jälkeenkin: vanha ennuste ei ole kadonnut, se on vain saanut rinnalleen kilpailijan, joka useimmiten voittaa. Juuri sen takia altistuksen täytyy olla riittävän monipuolista ja toistuvaa.

Sama logiikka pätee myös sisäisesti. Tunteen, jota on torjunut, kohtaaminen on samalla tavalla altistus uhkaennusteelle: ennuste sanoo, ettei tätä voi kestää, pysyminen osoittaa, että voi, ja vanhan ennusteen rinnalle alkaa rakentua uusi.

Kun keho ja merkitys ruokkivat toisiaan

Sama ennustamisen ja ristiriidan dynamiikka näkyy myös pienessä mittakaavassa, hetki hetkeltä, kehon ja mielen välisessä kuuntelussa. Aikaisemmin ajateltiin pitkään, että ahdistuneet ihmiset tulkitsevat kehoaan virheellisesti tai liian herkästi: sydän hakkaa, mieli päättää, että kyseessä on sydänkohtaus, ja paniikki on valmis. Viimeaikainen tutkimus on tarkentanut kuvaa. Sydämenlyöntien objektiivisessa havaitsemisessa ei ole löytynyt järjestelmällistä eroa ahdistuneiden ja vähemmän ahdistuneiden välillä. Kyselytutkimuksissa ahdistuneet sen sijaan kuvaavat kiinnittävänsä kehon signaaleihin enemmän huomiota ja arvioivansa niitä useammin kielteisesti. Ero ei siis näytä olevan siinä, kuinka tarkasti keho havaitaan, vaan siinä, mitä havaitulle tapahtuu. Kehosignaali ja sille annettu merkitys ovat keskenään silmukassa, joka voi joko sulkeutua tai jäädä pyörimään. Jos sydän hakkaa ja vastaus on rauhoittava, että selkeä ("juuri juoksin portaat ylös"), signaali ei eskaloidu. Jos vastaus on uhkaava ("jotain on vialla"), huomio kapenee tähän signaaliin, lihasjännitys kasvaa, hengitys kiihtyy, ja signaali itse alkaa voimistua. Merkitys vahvistaa kehosignaalia, ja vahvistunut signaali vahvistaa merkitystä.

Hoidon kannalta tämä on rohkaisevaa. Silmukan voi katkaista monesta kohdasta. Kehollinen rauhoittuminen vaikuttaa merkitykseen, merkityksen muuttuminen vaikuttaa kehoon. Ne eivät ole erillisiä työpisteitä.

Kun silmukka jää riittävän pitkäksi aikaa pyörimään tai kokemus herää voimakkaana, hermosto siirtyy syvempiin puolustuksen tiloihin. Pitkään näitä on kuvattu jatkumona, jossa ahdistus muuttuu paniikinomaiseksi tilaksi, paniikki dissosiaatioksi ja lopulta lamaantumiseksi voimakkuuden kasvaessa. Viimeaikainen ihmistutkimus on tarkentanut tätä kuvaa. Tilat ovat saman puolustusjärjestelmän ilmiöitä, mutta ne eivät aina seuraa toisiaan suoraviivaisesti. Erityisesti dissosiaatio voi olla oma erillinen vasteensa, ei vain passiivinen päätepiste. Vielä kiinnostavampaa on, että jähmettyminen ei ole passiivinen tila lainkaan siinä mielessä kuin sitä on totuttu pitämään. Jähmettyneen kehon sisällä hermosto on poikkeuksellisen valpas: sydämen syke laskee, mutta aistiminen tarkentuu, ja keho on samaan aikaan valmiina sekä paikoillaan että toimintaan. Keho hiljenee, mutta hermosto kuuntelee tarkemmin kuin koskaan. Tällä on kliinistä merkitystä, koska niin asiakas itse kuin ulkopuolinen voivat tulkita jähmettymisen lukkoon menemiseksi tai välinpitämättömyydeksi, vaikka kyse on varsin aktiivisesta sisäisestä prosessista.

Pitkällä aikavälillä sama silmukka muuttaa muotoaan vielä kerran. Bruce McEwen kehitti käsitteen *allostaattinen kuorma*, joka kuvaa sitä, miten toistuva tai pitkittynyt sopeutuminen kuluttaa järjestelmää, vaikka sopeutuminen sinänsä olisi tarkoituksenmukaista. Hetkellinen kortisolin nousu on tarpeellinen, kuukausia kestävä on kuluttava. Toistuva valppaana oleminen on suojeleva, vuosia kestävä alkaa muuttaa sitä, miten järjestelmä reagoi seuraavaan tilanteeseen. Monesti prosessi alussa signlaali ja viesti voi olla heikko tai se on mielen helpoo ohittaa. Mutta allostaattisen kuorman kasvaessa viesti voimakkuus yleensä kasvaa lopulta joissain tapauksissa romauttaen järjestelmän. Pakottaen pysähtymään.

Yksi tapa lukea tätä on, että krooninen ahdistus ja krooninen uupumus eivät ole kahta erillistä häiriötä, vaan saman järjestelmän kaksi tapaa selvitä eri ennusteilla. Kun järjestelmä ennustaa, että haasteen voi vielä voittaa, se pysyy hyperaktiivisessa valppaudessa: ahdistus, unettomuus, jatkuva toimintaan suuntautuminen. Kun järjestelmä ennustaa, että voimat eivät riitä, se siirtyy vaimentuneeseen profiiliin: lamaantuminen, vetäytyminen, motivaation katoaminen. Sama kuormitus voi tuottaa molempia, riippuen ihmisestä tai hänen elämän vaiheista. Tämä on yksi syy siihen, miksi joskus ahdistuneet ja uupuneet asiakkaat eivät psykoterapiassa ole eri ihmisiä, vaan usein samoja ihmisiä eri vaiheissa. Tämä ei kuitenkaan ole aina näin suoraviivaista.

Hermosto, joka kuuntelee suhteita

Edellisessä osiossa puhuttiin kuormasta, joka kertyy pidemmillä aikaväleillä. Mutta mistä kuorma tulee? Yksi vastaus, joka on viime vuosina noussut yhä keskeisempään asemaan, on yksinkertainen: suhteista. Tai tarkemmin, niiden puutteesta. Hermosto seuraa jatkuvasti, missä määrin ympäröivä sosiaalinen kenttä on turvallinen, ja sen vasteet kuormaan, uhkaan ja palautumiseen rakentuvat olennaisesti tämän kuuntelun varaan.

George Slavich on koonnut tätä ajattelua kehykseksi, jota hän kutsuu sosiaalisen turvallisuuden teoriaksi. Sen perusajatus on, että evolutiivisesti ihminen on pysynyt biologisesti turvassa kuulumalla yhteisöön. Yksin jääminen ei ollut esi-isille pelkkä tunne, vaan suora uhka selviytymiselle. Hermosto, hormonaalinen säätely ja immuunijärjestelmä ovat siksi kaikki herkkiä sosiaalisille signaaleille tavalla, joka ei ole pelkästään kulttuurin tuottamaa. Hylkääminen, arvon menetys tai tunne siitä, että jää oman kokemuksensa kanssa yksin, eivät kosketa vain mieltä. Ne kuluttavat samaa järjestelmää, joka käsittelee fyysistä uhkaa.

Tämä on yksi syy siihen, miksi ahdistus voi olla yhtä paljon yksinjäämisen signaali kuin uhan signaali. Aikaisemmissa osioissa puhuttiin Pankseppin FEAR- ja PANIC/GRIEF-järjestelmistä erillisinä, mutta käytännössä ne kytkeytyvät tiiviisti. Pelko aktivoi tarpeen turvaan, ja turvan etsiminen kohdistuu toiseen ihmiseen. Yksinjääminen aktivoi pelkoa ympäristön uhista, koska yksin ollessaan keho kantaa kaiken vastuun valppaudesta itse. Suhteen puute on hermostolle kuormittavaa siksi, että se jättää järjestelmän kantamaan yksin sitä mitä on tarkoitettu jaettavaksi.

Minusta tässä on jotain, mitä psykoterapiasuhde itsessään pitää sisällään. Se ei ole vain paikka, jossa keskustellaan ongelmista, että yritetään ratkaista niitä. Se on tila, jossa toinen ihminen kuuntelee ilman että hän vetäytyy, tuomitsee tai hylkää, ja jossa juuri tämä läsnä olo ja yhdessä työskentely rauhoittaa järjestelmää, joka on pitkään ollut yksin oman kokemuksensa kanssa. Hermosto, joka on tottunut valppauteen muita kohtaan, alkaa pikkuhiljaa havaita, ettei tämä ennuste toteudu, ja vanhojen ennusteiden rinnalle alkaa rakentua uusia. Tämä saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta hermoston ja mielen tasolla se on suuri muutos. Kun järjestelmä saa luvan luottaa, että se ei ole yksin sen kanssa mitä on tapahtumassa, sen ei tarvitse enää pitää itse kaikkia hälytyksiä päällä.

Lopetus

Hermosto, jota tämä blogi on yrittänyt kuvata, tekee jatkuvasti samoja asioita. Se ennakoi, valmistautuu, kuormittuu, palautuu ja kuuntelee suhteita, joissa ihminen elää. Se tekee samoja asioita silloin kun ahdistus on terävä ja kohdistettu, ja silloin kun se on epämääräistä sumua. Sama järjestelmä, eri painotuksin, eri voimakkuuksin, eri historioiden kantamana.

Tämä ei tee ahdistuksesta yhtä asiaa. Päinvastoin. Se että samalla järjestelmällä on monta lähdettä ja monta tapaa virittyä, on juuri se mikä selittää, miksi ahdistus voi näyttää niin erilaiselta eri ihmisillä. Yhdellä se on opittu kavennus, jossa hermosto ennakoi liian varmasti. Toisella se on yksinjäämisen pelko, joka peittyy uhan kieleen. Kolmannella se on kuormaa, joka on kertynyt vuosien aikana eikä enää tunnu mistään tulevan.

Sarjan kolmannessa osassa palaan näiden kerrosten päälle. Kysyn, miten neurobiologinen, opittu ja merkityksellinen kerros asettuvat yhteen kun ahdistusta katsotaan kokonaisuutena. Tämän blogin tarkoitus on ollut näyttää se kerros, joka on alla. Seuraavan tarkoitus on kysyä, miten se kerros suhtautuu kaikkeen muuhun.