Olemme jo kahdessa aikaisemmassa blogikirjoituksessa todenneet tunteiden olevan meille kaikille tuttuja. Ja silti niin arvoituksellisia. Ne näyttäytyvät toisinaan voimakkaina aaltoina, toisinaan hienovaraisina sävyinä, kuin laineen liplatuksena veden pinnassa, jota emme edes heti huomaa. Mutta yksi näkökulma, johon harvemmin pysähdymme, on tämä: tunne ei ole vain kokemus. Tunne pitää sisällään liikuttavan voiman.

Kun tunne herää meissä, se kutsuu yleensä kohti toimintaa. Puhumaan, vetäytymään, puolustamaan, piiloutumaan, kurottamaan toista kohti. Tunne kantaa mukanaan suuntaa, ja sen sisällä piilee tarve. Joskus se on selkeä, toisinaan hämärästi tunnistettavissa, mutta silti läsnä.

Tämä ei tarkoita, että tunteen haluamalla tavalla pitäisi aina toimia. Mutta kun tunteen voimakkuus on suuri, sen ohjaamaa liikettä vastaan voi olla vaikea taistella.

Pysähdymme tässä yhdessä pohtimaan, mitä tämä liike tarkoittaa. Ei pelkästään sitä, mitä tunnemme, vaan myös sitä, miksi tunne haluaa liikuttaa meitä.

Tunteiden rakenne: kehollinen impulssi, tunne ja tarve

Kun tunne herää, se ei synny tyhjästä eikä satunnaisesti. Tunne ei ole pelkkä reaktio eikä pelkkä ajatus, vaan jotakin, joka rakentuu kehollisesta vireestä, siihen liittyvästä kokemuksellisesta merkityksestä ja tarpeesta, joka meissä on usein vielä sanoittamatta.

Tunne voi syntyä kahdesta suunnasta. Se voi nousta alhaalta ylös, kehon aktivaatiosta kohti tietoisuutta, ennen kuin ehdimme ajatella. Tai se voi tulla ylhäältä alas, ennakoivasta tulkinnasta kehon reaktioon, kun aivot arvioivat tilanteen jo etukäteen ja valmistavat kehoa vastaamaan. Käytännössä nämä kaksi prosessia kietoutuvat usein toisiinsa.

Aiemmissa blogeissa olemme käsitelleet perustunneteoriaa, jonka tunnetuin edustaja on psykologi Paul Ekman. Hänen mukaansa tietyt tunteet, kuten pelko, viha, ilo, suru, inho ja hämmästys, ovat universaaleja. Ne tunnistetaan eri kulttuureissa, eivätkä ole opittuja vaan biologisesti juurtuneita sopeutumisreaktioita, jotka ovat auttaneet ihmisiä selviytymään.

Tunne virittää meidät tyypillisesti kohti toimintavalmiutta, liikettä kohti jotakin tai jostakin poispäin. Tunteen ei tarvitse johtaa ulkoiseen toimintaan, mutta se valmistaa meitä siihen. Ajatellaan esimerkiksi pelkoa. Se voi aktivoitua hetkessä, joskus jo ennen kuin ehdimme hahmottaa, mistä on kyse. Se saa sydämen hakkaamaan, kehon jännittymään, ja usein myös katseen hakemaan pakoreittiä. Tämä ei ole sattumaa, vaan syvälle rakennettu eloonjäämismekanismi.

Tätä ilmiötä kutsutaan toimintavalmiudeksi. Tunne virittää meidät tietynlaiseen liikkeeseen. Kehomme muuttuu, tarkkaavaisuutemme suuntautuu uudella tavalla, ja saamme sisäisen impulssin tehdä jotakin. Viha voi nostaa rintakehää, puristaa leukaa ja suunnata energiaa ulospäin. Pelko voi siirtää painopisteen kantapäille ja avata aistit. Keho kertoo meille usein enemmän kuin sanat.

Kun pysähdymme tarkastelemaan, mitä tarvetta tunne mahdollisesti heijastaa, vaikkapa tarvetta tulla kuulluksi, suojelluksi tai levätä, jokin avautuu. Emme välttämättä toimi toisin, mutta toiminta saa kontekstin ja sävyn, jota se ei pelkän impulssin varassa kantanut.

Ehkä tunnistat tämän omasta arjestasi. Jokin sisällä haluaa tehdä jotain, puhua, vetäytyä tai yksinkertaisesti liikkua, mutta et vielä tarkkaan tiedä minne. Juuri siinä hetkessä, ennen kuin toiminta alkaa, piilee usein jotain oleellista.

Perustunneteoria ei ole täydellinen eikä ristiriidaton. Ekmanin, Tomkinsin ja Plutchikin listaukset perustunteista eroavat toisistaan. Ja vaikka teoria korostaa universaaliutta, nykykeskusteluissa painottuvat yhä enemmän myös yksilölliset ja kulttuuriset vivahteet. Silti sen perusajatus, että tunne on biologisesti virittynyt viesti tarpeesta, on yhä käyttökelpoinen. Erityisesti silloin, kun haluamme tarkastella tunteiden ohjaavaa roolia arjessa ja ihmissuhteissa.

Tunteet elämän suojelijoina, mutta eivät vain yksin

Tunteet ovat syntyneet suojelemaan meitä. Tämä on ollut tunneteorioiden keskeinen perusta, niin perustunneteorioissa kuin useissa neurotieteellisissä malleissa. Ne virittävät meidät toimintaan, kun elämä tai hyvinvointi on uhattuna. Ne auttavat reagoimaan nopeasti, joskus jopa ennen kuin ehdimme ajatella.

Tietoinen mieli tulee mukaan vasta myöhemmin. Joskus tunteen voimakkuus on niin suuri, ettei tietoisuudelle jää juurikaan tilaa. Voimakas tunne saa maailman näyttämään tunteen kaltaiselta. Tunteen kertomasta ulkomaailmasta tulee totta.

Pelko voi aktivoitua jo ennen kuin olemme tietoisia vaarasta. Se ei vain varoita, vaan valmistaa. Sydän kiihtyy, katse haravoi, keho jännittyy valmiina liikkeeseen. Tämä on biologinen suojausjärjestelmä, jonka tarkoitus on selviytyminen. Sama koskee vihaa, inhoa tai hämmästystä. Ne ovat kehon ja mielen välittömiä vasteita, viritettyjä toimintavalmiuteen.

Mutta tässä ei ole vielä koko tarina.

Tunteet suojaavat meitä ympäristöltä, mutta ne myös kutsuvat meitä yhteyteen toisten kanssa. Pelko voi olla pakenemisen impulssin lisäksi tarve tulla suojelluksi. Suru voi sisältää vetäytymisen rinnalla toiveen lohdutuksesta. Nämä näkymättömät sävyt jäävät helposti huomaamatta, jos katsomme tunnetta vain biologisena reaktiona.

Neurotieteellisessä kirjallisuudessa puhutaan allostaasista, kehon pyrkimyksestä säilyttää sisäinen tasapaino ympäristön muuttuessa. Tunteet ovat osa tätä säätelyjärjestelmää. Ne ennakoivat, valmistavat ja mukauttavat meitä tilanteisiin. Mutta ihminen on harvoin pelkkä yksilöllinen selviytyjä. Olemme alusta asti myös sosiaalisia olentoja, joiden säätely tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Juuri yhteissäätely voi olla väylä, jonka avulla myös allostaasi pysyy yllä.

Tunne ei siis ole vain sisäinen mekanismi. Se on myös suhde. Jos tunteet suojelevat meitä, ne tekevät sen harvoin yksin. Ne tekevät sen suhteessa toisiin, joskus sanoin, joskus katsein, joskus pelkällä olemuksella.

Tunteet sosiaalisina viesteinä ja tarpeina

Kun pysähdymme tarkastelemaan tunteita syvemmin, huomaamme niiden sisältävän jotakin enemmän kuin pelkän kokemuksen tai selviytymismekanismin. Tunteet ovat myös viestejä, signaaleja, jotka suuntautuvat toisiin ihmisiin.

Viha voi kertoa tarpeesta tulla kuulluksi tai suojella omaa arvoa. Suru voi kutsua lohdutukseen, kuin sanoen: tätä on liian raskas kantaa yksin. Ilo voi puolestaan olla avoin ele, kutsu jakaa hetki toisen kanssa. Näin tunne muuttuu yksilön sisäisestä kokemuksesta myös sosiaaliseksi impulssiksi.

Tätä näkökulmaa tukee kasvava tutkimus siitä, miten tunteet säätelevät paitsi kehoamme myös suhteitamme. Yhteissäätely ja peilaus ovat mekanismeja, joiden avulla ihmiset tukevat toistensa tunteiden säätelyä. Toisen tunteet herättävät meissä tunteita, jotka taas peilautuvat takaisin. Vauva rauhoittuu vanhemman lempeästä katseesta. Aikuinen löytää turvaa ystävän läsnäolosta.

Mutta joskus lohduttavaksi tarkoitettu kommentti, kuten "minulle kävi samoin" tai "eihän siinä pahasti käynyt", ei tuokaan helpotusta. Se voi ohittaa toisen kokemuksen. Tarkoitus voi olla normalisoida, mutta tunne voi silti jäädä ilman todellista vastaanottoa. Tunteet eivät siis ole vain yksilöllisiä. Ne ovat usein myös yhteisiä ja jaettuja.

Tämä näkökulma tulee esiin myös Lisa Feldman Barrettin konstruktiivisessa tunneteoriassa. Hänen mukaansa tunteet eivät ole valmiita paketteja, vaan aivojen luomia ennustuksia, jotka rakentuvat aiempien kokemusten, kulttuurin ja käsitteiden varaan. Kun hymyilemme toiselle tai näemme toisen kasvoilta surun, aivomme eivät vain tunnista tunnetta. Ne rakentavat sen omien mallien pohjalta. Tämä tekee tunteista paitsi yksilöllisiä kokemuksia, myös yhteisesti jaettuja tulkintoja.

Tunteiden sosiaalinen ulottuvuus tulee lähelle myös psykoterapiassa. Asiakkaan tunne ei ilmene vain hänen sisäisenä kokemuksenaan. Se koskettaa myös minua terapeuttina, herättää jotain, kutsuu jonkinlaiseen vastaukseen.

Tunteet toimivat jatkuvana vuoropuheluna yksilön ja ympäristön välillä. Kun ajattelemme tunteita tällä tavoin, emme voi enää nähdä niitä vain kehon sisäisinä prosesseina. Tunteet ovat osa sosiaalista kudelmaa, joka pitää meidät yhteydessä toisiimme.

Tiedostamattomat ja moniulotteiset tarpeet

Kaikki tarpeet eivät tule näkyviksi samalla tavalla. Toisinaan tunnemme pelon, surun tai vihan, mutta emme heti huomaa, mitä niiden alla todella liikkuu. Tunteet voivat toimia ikään kuin verhon läpi kuuluvina viesteinä. Ne kertovat tarpeista, joita emme vielä osaa pukea sanoiksi.

Tunne ei aina kerro suoraan, mitä se tarvitsee. Suru ei ole pelkkää vetäytymistä. Se voi pitää sisällään tarpeen tulla lohdutetuksi, kokea ettei ole yksin. Viha ei aina tarkoita aggressiota. Se voi kertoa tarpeesta tulla kuulluksi, arvostetuksi tai suojella jotakin itselle tärkeää. Turvattomuus voi olla merkki siitä, että sisällä elää kaipaus löytää yhteys ja turva toisesta ihmisestä.

Tunteet voivat siis kertoa enemmän kuin miltä ne ensisilmäyksellä näyttävät. Joskus näiden tarpeiden näyttäminen voi kuitenkin olla vaikeaa, ellei mahdotonta. Mielemme rakentaa ennustuksia menneiden kokemusten pohjalta, ja jos lohdutuksen tarve on aiemmin kohdattu välinpitämättömyydellä, voi sen esiin tuominen myöhemminkin tuntua mahdottomalta.

Tämä moniulotteisuus tekee tunteista sekä kiehtovia että haastavia. Ne eivät ole yksinkertaisia reaktioita, vaan usein kerroksellisia kokemuksia, joissa biologinen impulssi, sosiaalinen tarve ja henkilökohtainen historia kietoutuvat toisiinsa. Damasio kuvaa tunteita kehon ja mielen välisenä jatkuvana virtana. Barrett puolestaan kuvaa niitä aivojen rakentamina automaattisina ennustuksina. Nämä kaksi näkökulmaa täydentävät toisiaan. Keho antaa signaalin, mutta se, mitä siitä tulee, riippuu sekä suhteistamme että omista sisäisistä malleistamme.

Psykoterapiassa tämä näkyy siinä, että yksi tunne voi avautua moniin suuntiin. Pelon taustalla voi olla sekä biologinen impulssi paeta että sosiaalinen tarve hakea turvaa toisista. Samalla tunteet voivat heijastaa sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä tarpeita. Ne eivät ole koskaan täysin minun tai meidän, vaan usein molempia yhtä aikaa.

Tunteet ovat väyliä, jotka yhdistävät meidät sekä omaan sisimpäämme että toisiin ihmisiin. Samanaikaisesti portti sisälle ja silta ulospäin.